Puutarhatontusta tiedostavaksi kansalaiseksi

Nykyään seksuaalisuus on minulle voimavara ja puhun siitä (yleisellä tasolla, en suinkaan omasta petielämästäni) riemulla. Tämä ei suinkaan ole aina ollut itsestäänselvää, sillä nuorta Pinjaa intiimiyteen liittyvät teemat lähinnä ahdistivat. Hän kaipasi rakkautta, mutta pelkäsi jäävänsä vamman vuoksi yksin. Hän osasi kyllä ehkäisyyn liittyvät asiat, mutta opetteli ne lähinnä ystäviensä vuoksi voidakseen välillisesti huolehtia heidän turvallisuudestaan, kun elämä makuuhuoneen puolella alkaa kiinnostaa. Sanat “vammaisellakin on seksuaalisuus” terveystiedon kirjassa eivät auttaneet silloin, kun pohdin, kuka minua voisi haluta, tai onko minulla oikeus himoita.

Kenelle seksuaalikasvatus kuuluu?

Oikeus oikea-aikaiseen, faktapohjaiseen ja kattavaan tietoon kuuluu jokaiselle. Käytännössä tämä oikeus ei kuitenkaan toteudu. Pitkään kulttuuriset ajatukset antoivat ymmärtää intiimiyden kuuluvan vain heille, jotka menevät toimintakykynormiin ja naurettavan kapeisiin kauneusihanteisiin.

Vammaisuus puolestaan on yhdistetty kulttuurisesti kurjuuteen ja jatkuvaan taisteluun. Jos kuitenkin palvelut ympärillä toimivat, ei joudu jatkuvasti vähätellyksi tai kyseenalaistetuksi, eikä keho kiukuttele eeppisin tavoin, vammaan ei edes kiinnitä huomiota. Kulttuurisesti on kuitenkin ajateltu, että vammaisilla on muuta ajateltavaa kuin seksi. Lisäksi etenkin kehitysvammaisten kohdalla on kuviteltu, ettei heillä olisi kykyä käsitellä seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Väärät oletukset eivät tarkoita, etteikö ihmisille pitäisi selittää asiat ikä- ja ymmärrystason mukaisesti.

Mitä haasteita seksuaalikasvatukseen liittyy?

1. Tiedon ja resurssien puute

Vastuun siirtäminen on yleisestikin seksuaalikasvatuksessa ongelma. Vanhemmilla ei ole välttämättä työkaluja käsitellä vammaisen kanssa seksuaalisuuteen liittyviä seikkoja. Seksuaalisuus voi ylipäätään olla vanhemmalle arka aihe, minkä lisäksi hänelle on saattanut iskostua ennakkoluuloja vammaisuudesta. Nämä ennakkoluulot voivat estää vanhempaa näkemästä lastaan seksuaalisena olentona. Hänellä ei välttämättä ole pääsyä tietoon.

Vammojen vaikutuksesta seksuaalisuuteen on kyllä tutkimusta, mutta se on usein akateemista ja vaikeaselkoista. Vasta taannoin vammaisjärjestöissä on herätty siihen, että tiedon kansantajuistaminen voisi olla hyödyllistä. He ovat alkaneet kirjoittaa oppaita, kuten Akson Ry:n Seksuaalisuus selkäydinvamman kanssa -opas, joka julkaistiin vuonna 2025. Vammat voivat kuitenkin oirehtia hyvin eri tavoin, joten kattavaa opasta on mahdoton kirjoittaa, saati vedenpitäviä ratkaisuja haasteisiin. Monet vanhemmat voivat myös ajatella seksuaalikasvatuksen olevan koulun vastuulla. Oppilaitokset eivät ehdi käydä läpi asioita vammaisnäkökulmasta, eikä opettajilta voi sellaista osaamista odottaa.

Usein etenkin kehitysvammapuolella seksuaalikasvatus jää asumispalveluyksiköiden henkilökunnalle – ihmisille, jotka ovat usein uskomattoman kiireisiä, eikä heillä ole aikaa paneutua intiimiyteen liittyviin kysymyksiin. On täysin yksilöstä kiinni, millainen ymmärrys hänellä on esimerkiksi seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja millaiset valmiudet hänellä on puhua siitä toisen henkilön kanssa.

2. Kapeat käsitykset

Toinen ongelma on siinä, miten kapeasti ajattelemme vammaisten identiteettiä ja itseilmaisua tällä saralla. Kun puhumme seksuaalisuudesta toimintakykynormin ulkopuolella, käytämme helposti sanaparia “vammaisten seksuaalisuus”. Kyseessä on sinällään validi sanapari, mutta samaan aikaan se luo mielikuvan, että toimintakykynormin ulkopuolella olevan seksuaalisuus olisi jotain tiettyä. Vamma kyllä saattaa vaikuttaa merkittävästikin ja monialaisesti siihen, miten seksuaalisuuttaan voi toteuttaa, mutta se ei määritä henkilön tarpeita, identiteettiä tai rajoja.

Koska ajattelemme vammaisten seksuaalisuuden näyttäytyvän tietyllä tavalla, nostamme vain tiettyjä asioita esiin. Esimerkiksi nautinnon moninaisuudesta puhutaan vammaiskontekstissa vain hyvin vähän. Kun siihen liitetään esimerkiksi BDSM-kulttuuriin yleisesti liittyvät ennakkoluulot, on selvää, ettei näistä asioista ole valmiutta puhua. BDSM-kulttuuri ei ole kaikkia varten. Siinä on kuitenkin monia hyviä piirteitä, joista myös valtavirtaisen seksuaalisuuskeskustelun tulisi ottaa mallia. Näitä ovat esimerkiksi jatkuva kommunikaatio oloista sekä koko kehon näkeminen nautinnon tuottamisen ja vastaanottamisen välineenä. Vaikka monelle vammaiselle myös perinteisempiin seksikäsikirjoituksiin menevät aktit voivat olla nautinnollisia, tarjoaa boksin ulkopuolelta katseleminen usein monia kutkuttavia vaihtoehtoja.

3. Puutteet tiedon saavutettavuudessa

Seksuaalisuuteen liittyvä tieto tulee lähtökohtaisesti, ainakin alkuvaiheessa, vammattomilta. Näin on heistä kiinni, mitä tietoa saamme ja kuinka tärkeänä he asioita pitävät. Vallan epäsuhta näkyy esimerkiksi siinä, miten seksuaalisuuteen liittyvää tietoa on alettu selkokielistää vasta viime vuosien aikana.

Vaihtoehtoisten kommunikaatiomenetelmien kohdalla ollaan vielä enemmän lapsenkengissä, vaikka SelkoSeks tekeekin suunnattoman tärkeää työtä selkokielisen materiaalin äärellä. Jotta AAC-menetelmiä (puhetta tukevia ja korvaavia kommunikaatiokeinoja) käyttävällä ihmisellä on mahdollisuus kertoa seksuaalisuuteen liittyvistä ajatuksistaan ja tarpeistaan, kuvien on oltava selkeitä ja kuvattava juuri sitä, mistä on kysymys. Pitkään esimerkiksi Suomen johtaviin selkokuvapankkeihin kuuluvasta Papunetistä löytyi vain yksi yhdyntää tarkoittava kuva, jossa henkilöt olivat peiton alla. Jos tämä olisi ollut ainoa asia, jonka olisit yhdistänyt yhdyntään, osaisitko antaa suostumuksesi todelliseen aktiin? Et.

Nyttemmin ongelma on korjattu, ja kuvia löytyy huomattavasti enemmän. Kuitenkin esimerkiksi BDSM-maailmaan liittyvä sanasto puuttuu täysin artikkelin kirjoitushetkellä, toukokuussa 2025. Jos esimerkiksi haet sanaa “Sidonta”, saat vain kidnappaukseen liittyvää kuvastoa.

4. Seksuaalisuuden pitäminen tabuna

SelkoSeksin Hennan kanssa keskusteltaessa kävi myös selväksi, miten jopa jotkut seksuaalisuuden parissa työskentelevät tahot saattavat säikähtää kuvaavia kuvia. Kuvaavien kuvien on pelätty seksualisoivan vammaisia tai olevan liian graafisia.

Pääsy tietoon voi olla haastavaa. Lääkärit eivät esimerkiksi välttämättä kerro vanhemmalle, mitä tämän tulisi huomioida seksuaalikasvatuksessa, tai kuinka jotkut leikkaukset saattaisivat tulevaisuudessa vaikuttaa henkilön mahdollisuuksiin toteuttaa seksuaalisuuttaan. Jos vanhempi yrittää kysellä seksuaalisuuteen tai seksuaalikasvatukseen liittyvistä seikoista, voi lääkäri vain katsoa vanhempaa hämmentyneenä: “Mitä sä tuollaista kysyt?”

En itse juuri käytä lääkkeitä yhtä lukuun ottamatta. Monella toimintakykynormiin kuulumattomalla lääkkeitä voi mennä monia erilaisia. Tiedämme kaikki, että lääkkeillä voi olla vaikutuksia seksuaalisuuteen ja sen toteuttamiseen joko suoraan tai välillisesti. Silti, ainakaan omalla ja tuttujeni kohdalla näin ei ole tapahtunut. Vammainen joutuu itse ottamaan seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset puheeksi. Koska moni saattaa yhä pohtia, kuuluuko heille seksuaalisuus laisinkaan, kynnys asioiden puheeksi ottamisessa voi olla liian suuri.

Miksi seksuaalikasvatukseen olisi panostettava?

Seksuaalikasvatuksen on virheellisesti ajateltu ajavan ihmisiä sänkyyn ennenaikaisesti. Todellisuudessahan se antaa meille mahdollisuuden tehdä vastuullisia päätöksiä ja pitää itsemme ja muut turvassa. Vammaisten ohittamisen seksuaalikasvatuksessa asettaa meidät vaaraan. Vammainen, etenkin vammainen nainen, on tutkitusti suuremmassa riskissä joutua väkivallan uhriksi kuin vammaton. Vammaisuuteen liittyvät ennakkoluulot ovat yksi syy tähän.

Toinen syy on se, etteivät vammaiset välttämättä osaa sanoittaa rajojaan. Jos henkilö tarvitsee arkisissa toimissaan fyysistä apua, häneen kosketaan usein. Lääkärissä ja fysioterapiassa on vasta viime vuosina herätty siihen, että ihmiseltä tulisi kysyä, saako häneen koskea. Näin ollen fyysisesti vammaisen ihmisen käsitys omista rajoistaan on saattanut hämärtyä. Mikäli henkilö on lisäksi omaksunut kulttuurissamme vallinneen “kuka nyt vammaisen huolisi?” -ajatuksen, hän saattaa ajatella, että hänen tulisi olla kiitollinen kaikesta saamastaan huomiosta.

Itsensä huonossa valossa näkevä ihminen on usein myös omaksunut miellyttämisen tarpeen. Yksinjäämisen pelossa hän saattaa ylittää omia rajojaan, jotta toisella olisi hyvä olla. Jos vammaista ei ole seksuaalikasvatettu, hänellä saattaa olla vaikeuksia nimetä hetkiä, jolloin hänen rajojaan on ylitetty. Vaikka hän tunnistaisi hetket, hän ei välttämättä osaa sanoittaa niitä.

Kattavan ja oikea-aikaisen seksuaalikasvatuksen saanut henkilö ei osaa pitää vain itseään paremmassa turvassa, vaan myös ympärillään olevat ihmiset. Hän ymmärtää, mitä on suostumus, ja osaa kysyä sitä. Hän käsittää, että vaikka omaan kehoon koskeminen voi olla nautinnollista, se ei ole ok joka paikassa, vaan omassa yksityisyydessä ja/tai kumppanin kanssa.

Vaikka seksuaalisuus on, tai on saattanut olla monelle vammaiselle haastava aihe, se voi olla myös voimavara. Monet voivat saada kehostaan iloa ja itsevarmuutta. Moni voi kokea seksuaalista nautintoa mitä erilaisimmin tavoin ja muodostaa suhteita, joissa intiimiys on keskeisessä roolissa. Toisille myös esimerkiksi sen ymmärtäminen, ettei tunne vaikkapa seksuaalista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan, voi olla merkittävä voimavara, sillä omalle kokemukselle löytyy sanat. Kaikki tämä on kuitenkin mahdollista vain hyvällä seksuaalikasvatuksella.

Jotta seksuaalikasvatusta olisi mahdollisuus moninaistaa, meidän olisi selvitettävä, millaisia asioita vammaiset kohtaavat intiimiyteen liittyen ja mitä ongelmia nousee esiin. Millaista tukea ihmiset kaipaavat? Meidän tulisi siis haastaa ajatuksia siitä, kenelle seksuaalisuus kuuluu.

Miten voisin olla parempi seksuaalikasvattaja?

1. Tiedosta omat ennakkoluulosi ja työskentele niitä vastaan. Jos huomaat pelkän ajatuksen vammaisista petipuuhissa herättävän sinussa negaatioita tai pääasiassa huolta, kysy itseltäsi: “Miksi?” Pyri etsimään tietoa paitsi tutkimuksista, myös vammaisilta itseltään. Nykypäivänä monet vammaiset aktivistit nostavat kanavissaan esiin seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Voit oppia heiltä paljon ja kiinnittää huomiota asioihin, joita et muuten olisi tullut ajatelleeksi.

2. Haasta terveydenhuolto ja tiedon puute. Jos huomaat, ettei terveydenhuolto nosta näitä asioita esiin, nosta meteli siitä. Puhu avoimesti huolistasi ja mietteistäsi. Kysy ne oudoltakin kuulostavat kysymykset.

3. Ohjaa tuen piiriin. Olitpa sitten koulutettu seksuaalikasvattaja, vanhempi tai asumispalveluiden työntekijä, sinun on tärkeä muistaa, ettei sinun tarvitse tietää kaikesta kaikkea. Voitte yhdessä vammaisen kanssa selvittää häntä kiinnostavia ja mietityttäviä asioita. Voit ohjata hänet juuri näihin teemoihin erikoistuneen seksologin puheille. Muista myös esimerkiksi somealustojen tai vertaistapahtumien merkitys. Kuten muissakin vammaisuuteen liittyvissä asioissa, myös näissä on oleellista kuulla vertaisten kokemuksia. On helpottavaa ja rohkaisevaa kuulla toiselta edes etäisesti samassa tilanteessa olevalta esimerkiksi deittailukokemuksista.

4. Hyväksy moninaisuus. Ole vammaiselle turvallinen ihminen. Kuten tässä on jo aiemmin puhuttu, vammainen ei mene seksuaalisuudenkaan osalta tiettyyn muottiin. Rampa voi olla sateenkaareva tai kinky. Jos hän kertoo sinulle asiasta, tai saat sen muuten selville, ole sensitiivinen. Älä kyseenalaista vammaisen valintoja esimerkiksi kumppanin tai mieltymysten suhteen. Pyri etsimään tietoa, jotta osaisit olla sensitiivinen. Muista, ettei vammainen ole tietopankkisi. Hänen ei tarvitse vastata kysymyksiisi, eikä sinun tule udella hänestä asioita, ellet ole syystä huolissasi hänen turvallisuudestaan. Internet on tiedonhankintaa varten. Huolenkin voit ilmaista ilman turhaa utelua: “Tiedäthän, että voit kertoa minulle, jos jokin mietityttää.”

Jos seksuaalikasvatus yleensä on lapsenkengissä, se korostuu toimintakykynormin ulkopuolella. Syynä ovat niin asenteet kuin niistä johtuva tiedonpuute. Vammaisten seksuaalikasvatus ei ole rakettitiedettä. Tarvitsemme oikeastaan vain kaksi asiaa: Ensinnäkin, halun muuttaa asenteita vammaisuudesta ja seksuaalisuudesta. Toisekseen kaipaamme tietoa, jossa on huomioitu erilaiset toimintakyvyt ja tarpeet.